Meillä on tänään joku yleinen kiukuttelupäivä lasten kanssa..
Kaikkia siis tuntuu kiukuttavan, minulle kasvoi sarvi otsaan melkein heti kun silmät sain auki, Tirppa aloitti temppuilemisen kun sängystä nousi, ja Juniorillakaan taas ei ole mikään hyvin. 
Nyt juuri tällähetkellä voisin pakata itselleni mukaan pakolliset tavarat ja jättää lapset huutamaan keskenään, siis teoriassa, oikeasti en näin tekisi tietenkään. Nyt vaan tuntuu että olen korviani myöten täynnä sitä että Tirppa jankuttaa,kyselee, jankuttaa, jankuttaa, jankuttaa ja raivoaa kun ei saa mitä haluaa, ei edes sillä kymmenennellä kerralla kun kysyy samaa asiaa..

Juniorilla taas ei mikään ole hyvin, haluaa syliin, mutta kun pidän sylissä, huutaa ja vääntäytyy lattialle, kun lasken lattialle huutaa, ja kiipeää seisomaan jalkaani vasten, pöydällä olisi tyytyväinen tai kun saa paiskoa esineitä, mutta siitä taas omat hermot kiristyy, eikä se ruokapöydällä konttaaminen edes ole mitenkään hirmu turvallista.

Nyt on tyttö nukkumassa ja myöskin huutavan pojan laitoin sänkyynsä huutamaan, pakko saada itse hetki hengähtää, huudon kuulen, ja ihan vieressä istun, mutta en jaksa hyppyyttää, kääntää, nostaa syliin, laskea lattialle, nostaa syliin pitää sylissä kun vääntäytyy takaisin lattialle yms..
Tänä aamuna ei menty uloskaan, eli tylsä aamu ollut.. Tämäkin kyllä johtui siitä kun Tirppa söi aamupuuroaan 2 tuntia, ja odotin vieraita, no, nyt kun kello on jo niinpaljon että TIESIN etteivät vieraat tulekaan, ilmoittivat tulevansa sittenkin vasta iltapäivällä.
Olisi tehnyt mieli sanoa ettei se enää silloin sovi, mutta kyseessä sukulainen ketä tapaan n. 2x vuodessa, niin en sitten viitsinyt.

Nämä on niitä hatkiä jolloin ole onnellinen siitä että minulla on työpaikka, ja että pienet lapseni menevät parin viikon päästä  päiväkotiin 12 päiväksi kuukaudessa.
Uskon ja toivon kuitenkin myös että kun saan neljänä päivänä vapaata tästä kotiäitiydesta jaksan myös paremmin olla läsnä lapsilleni, ja oikeasti pystyn vilpittömästi myös nauttimaan ajasta heidän kanssaan. Nyt kun tämä kotielämä tuntuu aivan uskomattoman raskaalta, koen olevani loukussa, ja poljettu.
Onhan se ihanaa kun lapset tulevat halaamaan, tai kun saan katsella heidän nukkumistaan aamuisin, silloin sydämeni meinaa pakahtua osittain rakkaudesta, ja osittain syyllisyydesta, kun kuitenkin päivittäin heihin molempiin turhaudun, ja nykyisin hermostun jopa tuolle Juniorillekin vaikka hän onkin vielä pieni.

Olin aivan täynnä raivo, surua ja turhautumista äsken kun tätä tekstiä aloin kirjoittaa, mutta kun nyt sormet sauhuten olen kirjoittanut, ja sen näkee varmaan kirjoiutusvirheistä, niin oloni on huomattavasti kevyempi. Juniorikin rauhoittui ja nyt tyytyväisenä istuu pinnasängyssään ja kuuntelee musiikkia.

- nyt ehkä pitää vielä lukaista teksti läpi ja koittaa korjata ainakin suurin osa kirjoitusvirheistä, ajatus kun kulkee niin nopeasti aina kirjoittaessa etteivät sormet ihan pysy perässä, mutta taas jos alan kirjoittaessani kovasti miettiä virheitä ja heti korjailla, niin sitten ne ajatukset jo ehtivätkin karata..