Noniin kirjoitellaanpa taas kun molemmat lapsukaisetkin nukkuu, pojan nukkumiseen tosin tarvitaan se että kokoajan jalalla heilutan turvakaukaloa.
Olen ollut aikeissa koota oman " keittokirjan " siis kirjoittaa ylös hyviä reseptejä mitä löydän netistä, ja mitkä on siis testattu ja hyviksi todettu, että ovat sitten siellä samoissa kansissa mistä voin suoraan katsoa, jos siis tarkkaan tiedän mitä haluan kokkailla.
Muistin että minulla on tuolla lipaston laatikossa kansio, mikä aikoinaan minulle annettiin lastensuojelulaitoksessa päiväkirjaksi, jotta voin sinne kirjoitella ajatuksiani, puhumaan kun en omista murheistani pystynyt, mikä taas johti siihen että purin pahaa oloa omaan kroppaani, ja nyt arvet seuraavat minua lopun elämääni.
Siellä se oli edelleen " päiväkirjana" ja päätin että sivut täytyy repiä, toisaalta voisin itse niitä joskus vielä halutakin lukea, mutta kenenkään muun käsiin en soisi tuon kansion joutuvan.
Siinä sitten vähän selailin sivuja ja lueskelin pätkän sieltä, toisen täältä, ja tajusin uohtaneeni paljon asioita ja ihmisiä.
Muistin siinä lukiessani mm yhden hyvän ystäväni sairaala-ajoilta joka sai teininä vauvan, tämän muistin siis siitä kun olin sinne päiväkirjaan kirjoittanut ylös häneltä saamansa tekstiviestin missä luki " vauva syntyi jo, mitat ja nimi " Lisäksi monia muita ihania muistoja sieltä tuli mieleen, ja mietinkin että haluan koko kirjan lukea rauhassa läpi, ja sitten tuhota.
Tiedän että lukeminen voi olla erittäin ilahduttava kokemus, mutta toisaalta kyllä myös ahdistava, olen sinne yön pimeinä tunteina harhaisena kirjoitellut ajatuksiani, ja eräskin teksti alkoi sanoilla " en tiedä missä olen, ja keitä muita täällä on " vaikka sitten olinkin hetken kuluttua muistanut hämärästi edellisenä iltana menneeni tuohon paikkaan, ja siis oli ihan turvallinen paikka olla, erään järjestön järjestämän koulutuksen majoituspaikka.
Ehkä joitain sivuja haluaisin jopa tuosta vanhasta päiväkirjasta säästää, jotta voisin myöhemmin niitä lueskella ja fiilistellä, mutta ne pitäisi kätkeä jonnekin sellaiseen paikkaan, mistä kukaan muu niitä ei löydä, ja kuitenkin se tuntuu itsestäni hölmöltä. Lisäksi miehelle en voi sanaakaan tuosta vanhasta päiväkirjasta sanoa, sillä hän on antanut minun lukea omia kirjoituksiaan katkaisuhoidon ajoilta, ja pelottaisi että jos hänkin haluaisi lukea minun vanhoja mietteitäni..
Mutta tässä joku päivä pojan nukkuessa, ja tytön ollessa jossain muualla otan kansion laatikon pohjalta, levyn suklaata ja roskiksen viereeni ja alan lukea, ja sitä mukaa kun olen lukenut repiä sivuja, niinhän saan taas yhden aiheen panikoida eliminoitua elämästäni.