Heipähei taas !!

Tänään kävimme lasten kanssa taas pitkästä aikaa tuvalla, ja olipa kyllä kivaa.. Kivuutta tietysti vähän varjosti se, että tuvalla olleiden ihmisten perheissä oli sairauksia, ja olipa siellä paikanpäälläkin eräs lapsi aivan tulikuuma. Tietenkään en voi lapsiani sairauksila varjella, etenkään kun syksyllä aloittavat päiväkodissa, mutta jo ihan tuon tytön diabeteksenkin takia toivoisi että olisivat mahdollisimman terveinä, diabeteskin kuitenkin on sellainen perussairaus että jo pieni kuumetautikin voi heittää arvot ihan päälaelleen, ja tarkoittaa sairaalareissua.

Ihan tarkalleen en edes muista mitä viimeksi tänne kirjoittelin, mutta tuskin ihan näitä meidän dramaattisimpia käänteitämme olen tänne ehtinyt raapustaa, kävimme miehen kanssa lähempänä eroa kuin ehkä ikinä.. Tai hetkinen, olisinkohan sittenkin tästä jo täällä kertoillut, en muista, no jokatapauksessa, edelleen saman katon alla asutaan, nyt ei enää erosta olla puhuttu, mutta ei meillä myöskään asiat hyvin ole.
Eilisestä neuvolan diabetes-käynnistä käteen ja mieleen päällimmäiseksi jäi psykologin puhelinnumero ja kehoitus soittaa. Hänen apuaan tarvitsisi sekä Tirppa että me vanhemmat, pariskuntana. Tietenkään Tirppa ei nuoren ikänsä takia vielä yksinään psykologin kanssa menisi juttelemaan, enemmänkin käynnillä olisi kyse siitä miten me vanhemmat, tai minä, voisin/mme toimia jotta tytön uhma/ diabeteksesta johtuva oirehdinta vähän helpottaisi. Kova paikka oli minulle äitinä myöntää etten enää lapseni kanssa pärjää kun huutaa, vääntää ja väittää vastaan joka asiassa.
Vaikken millään muotoa haluakaan tukea ruumiillista kuritusta niin toisinaan mielessä käy myös melko synkkiä ajatuksia, jos vaikka joku keino olisi millä saisin tuon tytön uskomaan edes joskus jotain.

Näidenkin ajatusten takia lopetin sen neuvolassa hymyilyn ja valehtelun että kaikki on hyvin. Pelottaa etten jaksa, ja tarvitsen apua. Vaikka itse olenkin perheen halunnut, enkä päivääkään lasteni kanssa pois vaihtaisi, niin silti minun on myönnettävä että voimani ovat ihan lopussa, ja pyydettävä apua ennenkuin romahdan ihan täysin. Minun on nyt ajateltava myös itseäni, jo ihan lastenkin takia.

Tuossa eräänä päivänä mietin että jos nyt saisin mahdollisuuden palata seurustelumme alkuvaiheeseen, ajassa taaksepäin, ja saisin valita joko tämän elämän kaikkine vaikeuksineen, sairasteluineen, riitoineen yms, tai sitten helpon ja " hyvän elämän " mutta sillä ehdolla etten koskaan saisi näitä lapsiani, niin en miettisi hetkeäkään, valitisin tämän.
 Olisin valmis olemään uudestaan myös kaiken sen p*skan erokeskustelut, yksin itketyty illat/ yöt, lasten sairastelut, ja ihan kaiken jos se tarkoittaisi sitä että saisin myös ne hyvät hetket, lasten hymyt, naurut, uudet taidot, ja kaiken sen. Päivääkään en vaihtaisi pois, en edes niitä huonoja ja kaikkein rankimpia aikoija,