Aloitetaanpa taas menneestä, jotta olette edes vähän kärryillä mitä oikein sepustan täällä, jos nyt ylipäätään joku näitä jaaritteluja täällä jaksaa lukea!! -Mistä tulikin mieleeni että olisi todella mukavaa saada kommenttejä teiltä lukijoilta, jotta vähän tietäisin mitä mielessänne liikkuu kun luette minun elämästäni, ja meidän arjestamme. 
Mutta nyt asiaan: Minulla on siis menneisyydessä kaksi halvauskohtausta, ensimmäisellä kerralla minut tutkittiin hyvin tarkkaan neurologian osastolla, mutta mitään ei löydetty, ja toisella kertaa ei edes vaivauduttu tutkimaan, todettiin vain että papereissa lukee että päässäni viiraa, oikeasti pystyn kyllä kävelemään vaikka väitänkin muuta, ja olisihan lääkäri silloin päivystävän psykiatrin voinut pyytää mikäli olisi halunnut. Kehtasi vielä ihmetellä miksi itken, olin puolivälissä raskaana, halvaantunut, ja lääkäri selitti että esitän.
Ensimmäisellä kerralla osastohoidon aikana hoitaja väläytti mahdollisuutta ohimenevään aivoverenkiertohäiriöön/ veritulppaan, mitä ei enää kuvissa nähty koska oli ohimenevä, mutta siitä nyt ei koskaan saatu selvyyttä minun sekavien vastausteni takia.
Yhteistä näillä molemmilla " kohtauksilla " on ollut kova päänsärky tuolla silmien takana ja otsalla.

No, nyt itse asiaan.. Eli eilen minulle tuli pitkin päivää jälleen noita särky kohtauksia, välillä niin kovia että en meinannut pysyä jaloillani. Onhan noita nyt muutenkin tässä aikojen saatossa ollut, mutta eilinen pelästytti ihan jo senkin takia että niitä kohtauksia tuli useita ja pitkin päivää. oli kuin joku olisi työntenyt piikkiä tuosta kulmakarvojen kohdalta aivoihini.
Suurimmat kaksi pelkoani tuossa kohtaa oli että A ) menetän tajuntani ja lapset jäävät oman onnensa nojaan, virun siinä ties miten pitkään, ja täällähän voi tapahtua vaikka mitä ja B ) menen sekavaksi ja menetän puhekykyni, mitenkäs sitten soitan ambulanssin tai miehen kotiin jos en saa sanaa suustani, tai ainakaan mitään ymmärrettävää, enkä ehkä myöskään ymmärrä mitä toiset ihmiset minulle sanovat.
Tuon jälkimmäisen takia juttelinkin esikoiselle jatkuvasti. Kyselin paljon asioita jotta sain vartmuuden aina siitä että puheeni on vielä ymmärrettävässä muodossa. En todella tiedä mitä kävisi jos jonkun tuollaisen kohtauksen vielä saisin ja olisin tuolloin yksin lasten kanssa kotona.
Tänään tuota kipua ei enää juurikaan ole ollut, mutta silti mietityttää pitäisikö tästä lääkärissä käydä.. Harmi vaan kun ensimmäinen halvausoire lopulta " diagnosoitiin " konversio-oireeksi kun ei muutakaan keksitty, eli hyvin herkästi jos vielä jostain vastaavasta lääkäriin hakeudun vedotaan minun taustaani mielenterveys puolella ja jätetään tutkimatta kun " eihän hulluun kannata tuhlata aikaa eikä rahaa "