Poika sai Isänpäivänä nimen, ja hänestä tuli JJ. Juhlat meni mukavasti, vaikke edellisenä iltana kuvittelin jo ihan muuta, mies sanoi lähtevänsä, ja että saan ihan yksin mennä ristiäisiin hän ei halua olla paikalla. Kuitenkin ne juhlat saatiin onneksi onnellisesti pois alta..

Nyt kuitenkin mietityttää jo taas tuo meidän neitokainen. Hän saa kokoajan kasvavassa määrin raivareita, ja nykyään saattaa jo raivostua kylässäkin, ennen kun nämä ajoittuivat vain tänne kotiin ja vielä niin että MINÄ olin lasten kanssa yksin. Neuvolassa puhuin jo aiemmin tilanteesta ja koitin kysyä neuvoja jatkon suhteen, vastaukseksi sain kuitenkin vain: " kyllähän tämä tyttö käyttäytyä osaa hienosti " No, terveydenhoitajan huoneen ovi kun painetaan kiinni syttyy sota.

Viimeksi nyt tänään taas oltiin neuvolassa, ja hienosti osasi tyttö taas käyttäytyä, keräsi lelut millä oli leikkinyt ja niin edelleen. Ja nyt tulee se MUTTA. Jälleen kerran tuli kotiin lähdön aika, ja hetkessä reipas leikkivä tyttö makasi potkivana ja huutavana lattialla, ja minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa lopulta kuin nostaa tyttö ylös ja lähteä viemään kohti eteistä.

Tässä kohtaa minulla oli siis toisessa kädessä vauva ja toisessa kainalossa rimpuileva 2-vuotias. Lopulta oli pakko luopua jostain eli laskin hoitolaukun lattialle, ja vein vauvan kantokoppaan. Hetkeksi käänsin selkäni ja menin hakemaan laukkua muutaman metrin päästä, ja kun käännyin ympäri ei tyttöä näkynyt missään. Nopea vilkaisu lähimmälle käytävälle, tyhjä, ja samassa välähti että edempänä on toinen käytävä, mikä meneekin sitten ulko-oville saakka ja juoksuaskelin tytön perään. Sain tytön kiinni ja kannoin rimpuilevan lapsen takaisin eteiseen, päästi irti ja samassa singahti uudelleen karkuun.

Juoksin tytön uudelleen kinni ja hain pukemaan, ja tässä kohtaa alkoi ensin hakata minua päällään, sitten potkia, räkiä, lyödä, purra, ja kun lopulta sain taisteltua ulkovaatteet päälle ja laitoin rattaisin istumaan vöihin alkoi lyödä veljeään.

Mitään tälläistä ei näe muut kuin minä ja joskus mieheni, mutta harvoin hänkään. Ja nyt meillä on tulossa ensi viikolla palaveri minne tulee neuvolan th, lääkäri päivähoidon edustaja. Yhtään en vaan tiedä mitä hyötyä tuosta palaverista on kun muut näkevät tytöstä vain sen kiltin ja herttaisen puolen, minä näen myös sen toisen, mutta kun äidillä on taustalla vakavia psykiatrisen puolen diagnooseja, kuinka paljon nämä henkilöt todella uskovat kun kerron siitä kiltisti paikallaan istuvasta tytöstä että kun siitä lähdetään ja ovi sulkeutuu ollaa taas sotatantereella ??

Tätä asiaa kun tuossa pohdin niin pitihän siinä myös muutama kyynel tirauttaa. MITÄ MINÄ OLEN TEHNYT tuolle pienelle ihanalle tytölleni että on noin täynnä raivoa että tosissaan satuttaa minua ja itseään ??? Tiedän että tulevat vakavasti suosittelemaan osapäivähoitoa, mutta onko se oikein lasta kohtaan, mitä jos siellä käyttäytyy kuin pieni enkeli, ja kotona tilanne vain pahenee entisestään, tai sitten taas jos päiväkodissakin uskaltaa temppuilla ja kiukutella, tuleeko lapsestani " häirikkö "

Nykyään jo tuntuu hankalalta lähteä esim. kahvittelemaan ystävien kanssa kun tuo tyttö ei pysy minuuttiakaan paikallaan jos päästää pois rattaista, ja taas toisaalta kun toisten lapsen päästetään leikkimään kahvilassa... Myöskään toisten kotiin en enää haluaisi mennä, siellä meinaa minun lapseni toimesta paikat mennä remonttiin, ja kun puhetta ei kuunnella.

No, reilun viikon päästä olen sitten viisaampi siltä osin mitä siellä timissä ollaan keskusteltu, ja eiköhän tämä tästä joskus iloksi muutu...