Niinpäniin eihän minulla mitään uutta kerrottavaa tai sanottavaa ole, kunhan puran taas tuntojani, turhautumistani ja väsymystäni, joku voisi myös sanoa että masennusta. Mutta missä meneekään raja äidin väsymyksen ja masennuksen välillä, väittäisin että raja ei ole kovinkaan selkeä.

No, tietenkin jos nyt jatkuvasti olet surullinen, ja apaattinen voidaan sanoa että olet masentunut, mutta niinhän se on minun kohdallani ollut ennenkin ollessani masentunut että on niitä hyviä ja huonoja hetkiä, vähintänkin toisena hetkenä olo tuntuu jotenkin siedettävältä ja jaksaa edes esittää ettei ole kurja olo. Ja taas soisaalta kun on kokoajan kurja olo, myös se vähemmän-kurja tuntuu lähes hyvältä. -Voisikohan tätä asiaa enää hankalammin ilmaista ?? 

Mutta niinhän se on taas päivä mennyt ensin aamupalla taistellessa, sitten pesujen/vaipanvaihdon/ pukemisen kanssa taistellessa, hetkeksi helpotti kun käytiin ulkona, mutta sitten pitikin tulla jo sisälle tekemään ruokaa. Neiti repii kädestä ja hokee " äiti keikkii kanssa " mutta mitenkäs sitten kun ruoka on saatava uuniin, ja sitä ennen on uuni pestävä kun edellisellä kerralla uuniruoka on sotkenut uunin ja on tulipalon riski jos nyt vaan laitan uunin lämpiämään.

Samaan aikaan koti on kuin pommin jäljiltä, vauva kitisee ja itse et ole ehtinyt suuhusi laittaa mitään muuta kuin sen kupillisen kahvia. Voimat tossa kohtaa itsellä ainakin on aika vähissä. Lupaat lapselle että päikkäreiden jälkeen sitten leikitään, nyt on pakko saada ruoka uuniin että voidaan syödä ja selvästi väsynyt tyttö pääsee nukumaan. -Ja tietysti podet huonoa omaatuntoa kun nyt et ehdi leikkimään- Jossain kohtaa kun olet kieltänyt sen 15 kertaa samasta asiasta nappaat tytön syliin ja ilmoitat että nyt on temppuilun loputtava, ja mitä tekee hän, lyö sinua naamaan. Tästä seuraa se että nappaat lasta käsistä kiinni ja tiukasti ilmoitat ettei ketään lyödä, sama toistuu naurun kera, ja sitten ollaankin jo taas kohta siinä tilanteessa että pidät raivoavaa lasta sylissä, huuto on kamala, ja koitat välttää saamasta mustaa silmää ja samalla pitää tytöstä kiinni niin ettei ketään satu, eikä kenellekään myöskään tule mustelmia.

Mutta tämähän nyt on ihan tätä normaalia arkea meidän perheessä. eli onhan tähän jo totuttu, niin paljon kuin täyden raivon vallassa olevaan 2-vuotiaaseen nyt voi/ kuuluu tottua. Nyt molemmat lapset nukkuu ja muuta ääntä ei kuulu kuin yle X:n juontajien höpötys, tietokoneen surina ja toisinaan pojan tuhahtelu. Nyt on se äidin päivän oma hetki, ja myös se ainoa hetki jolloin ehtii esim. käymään suihkussa, eli sinne siis mars.